Valoon, hämärään, pimeään

Olin viimeinkin juoksemassa,
Sukelsin mustaan, valoista pois.
Pimeä metsä oli suojeleva syli,
Jalat tiesivät silmiä paremmin minne polulla mennä.
Olin kaivannut puita, tuulta oksissa.

Mietin, onneksi leiritulilla on tullut istuttua,
Valvottua tummassa yössä savua haistellen.
Ja koluttua kaukaisiakin rantoja, sivuteitä,
Nyt yhtäkkiä piirit ovat pienet, suljetut, poissa.

Monet ystävät menetin jo ennen koronaa -
Nykyään ei kohdata vastoinkäymisiä,
Sellaiset päivitetään tai pyyhkäistään,
Mennään kaikki eteenpäin, eteenpäin vain,
Eksytään yksin kukin tahollaan.
Eikä takaisin saa mennyttä edelleenkään.

Oi Suomi, Suomi!
Sinä uskot, että kaikki menee vain sivusta ohi,
Väistää meidät ja lopulta unohtaa kokonaan.
Me nukumme syvää, suloista unta, niin suloista
Ettemme osaa toivoa edes heräävämme
Vaikka painajainen ei ole edes alkanut vielä.

Päivisin väki on karanteenipiilossa,
Tunnit piilossa pahalta, piilossa töiltä.
Iltapäivän viimeiset tunnit vieteään kuitenkin jo poluilla, puistossa,
Kaikki joukolla, raittiissa ilmassa.
Palaan toimistolta pyörällä, en poluilla sekaan meinaa mahtua.

Oikeastaan toivon yhtä asiaa vain:
Että tulevasta liian synkän kuvan sain.


Helsinki 27.3.2020
Tapauksia Suomessa: 1000+

Tammikuun tiet

En millään jaksaisi yhtään nostalgiaa,
Alan olla liian vanha moiseen hitauteen.
Mutta minnepä muualle vanhat laulut vievät?
Ja olen taas matkalla,
Auringonnousua odottaen.
Vanha sielu värähtää liikkeestä,
Pyörien pyörteestä,

Minne ihmeeseen me kaikki olemme taas menossa -
Harmaan taivaan alla ja sylkien ruskeaa nuoskaa.
Jauhamme asfalttia, melua teemme,
Muuta valmista ei synny.
Lopulta ollaan jossain, valmiina paluumatkaan ja taas taipaleelle.

Matka maistuu puutumiselta,
Taustakohinalta ja kofeiinilta.
Voisin vaihtaa tämän kaiken pieneen palaan rakkautta,
Paikallaan,
Pysähtyneenä.

Mutta tiedän sen tarkkaan:
Jokainen kilometri on kuljettava niin kuin kirjoitettu on.
Siitä syntyy määränpää ja mitta.



Maantiellä 14.1.2017

Pécsiin

Olin jo kyllästynyt itseeni Budapestissä,
Enkä syytä ketään että lähdin.
Oli kuitenkin hyvä taas liikkua, tuntea kilometrit allaan
Ja pustan tuuli kasvoillaan.

Balaton tuntui rauhoittavalta, sen kierämine hyvältä.
Turkoosiin veteen hukkui liika kirkkaus ja tuuleen mielen sameus.
Kevät oli runollisen julma ja kaunis kuin vain kevät voi olla.
Jatkoin eteenpäin matkaan takertumatta tai tuudittumatta väsymykseen.

Neljäsataa kilometriä peltoja ja pustaa,
Pieniä kyliä ja hiljaisia taloja,
Ukkoja ja mummoja tien varsissa, muuta huppupäinen harhailija.
Toisinaan kukkuloita taustalalla, mutta tasamaata ja tuulen tietä enimmäkseen.

Illalla Pécsissä,
Täynnä väsymystä ja muutaman tarinan rikkaampana,
Yritin kirjoittaa muutaman sanan,
Mitäpä siitä, ratsu vie huomenna eteenpäin,
Niin se aina on.

7.4.2015 Pécs, Unkari

Punainen kohina

Omalla saarellaan kapteenimme oli kuningas,

Mittaamaton mies.

Hän oli suupaltti, vitsiniekka, ajattelija - 

Ja meitä oli monta nuorta, valmista soturia.

Valmista mihin vaan,

Valmista siihenkin, kuolemaan.

Ja miten kokka kohisi, miten meren aallot aluksen keulassa.

Kunniasta olen tiennyt vain vähän,

Totta puhuen se on ollut hyväksyntää, toverien arvostusta,

Hetki pinnan päällä, auringon paisteessa, korkealla.

Silti tiedän sen, olen valmis myymään joka hetken -

Kapteenin katseesta, tovereiden sanoista, veljeydestä,

Rakkaudesta, jota en koskaan tule saamaan, sylissä oppimaan.

Miten veneen kokka kohisikaan, aallot aluksen keulassa.

Puhetta kapteenin tuskin kuule en, tiedän jo, katselen,

Työhön soturin nyt käytävä on, tehtävä on selvä, armoton.

Hän on palavasilmäinen, innostava, voittamaton -

Ja meitä on monta nuorta, valmista soturia.

Kapteeni katsoo, näen ihmisen, epäilyksen, sitten vakaumuksen tulisen.

En pelkää, en ajattele, en pelkää.

Miten veneen kokka kohiseekaan, aallot sortuvat keulassa kaikki.

Budapest  2.4.2015

Nizzassa kelasin 1980-lukua,
Niitä tavaroita, nousukiitoa,
Muovista siloteltua maailmaa ja
Huliviliprinsessaa.

Sitä miten siihen kaikkeen uskottiin,
Silloin tehtiin pinnasta asiaa,
Ei päästy syvemmälle milloinkaan,
Nyt meillä on vain ilmastonmuutos,
Ja digitaaliaika,
Kadonnut on C-kasettien taika
Ja jossain 5 miljardia kilometriä
Videonauhaa kiemurtaa
Mutta kulutusta sekään muisto ei
Voi murtaa.

Nizza 20.-21.3.2010, Hotel Florence

Ja pöh, sanoi Emilia

Ja pöh, sanoi Emilia -
Tytöt puhuivat kengistä ja iltapuvuista,
Talviyö oli taivaallinen
Ja kaadoin sisilialaista punaviiniä,
Tulevat pikkurouvat olivat hienoja-hienoja,
Mutta Emilia sanoi pöh,
Tirskuttiin.

Pöh, sanoi Emilia
Ja nousi hangesta johon hänet tuuppasin,
Naurettiin,
Mentiin lumisotaa, tönittiin,
Tulevat rouvat menivät edellä
Ja me kaikki kohti seuraavia bileitä,
Putsattiin toisistamme lunta
Ja lähiö nukkui kuin ei olisi herännyt koskaan.
Ojensin käteni,
Tartuin sun lapaseesi
Ja me kuljettiin niden hankien välissä, käsi kädessä
Sitä taivaallista talviyötä.

Autotallin takana,
halusin kiittää hulluttelusta, kaikesta
Vaikka voisin olla melkein isäsi - -
Mutta daamit huusivat "tänne päin" -
Ja niin se meni näin, pöh
Kadottiin niihin bileisiin, yöhön.

Katuja, tie ja kaupunki 17.3. 2010 Marseille

Katuja, tie ja kaupunki

Käyttäydyt kuin filmitähti,

Sanon että olet kaunis,

Minulla on kyky nähdä kauneutta, sanoa se,

Sinä jatkat linjaasi, paistattelet,

Kello on kolme yöllä.

Piirrän sormellani,

Tuosta pidän, ja tästä,

Ojentaudut kuin angorakissa auringossa,

Valmiina vastaanottamaan koko maailman hellyyden

Ja ihailun,

Helposti kuin päivänpaisteen.

Nostan sinut kuin nuken sohvalle,

Etkä ole mikään pikkutyttö,

Olet vain valmis vastaanottamaan

Koko maailman voimat tueksesi

Ja vahvat käsivarret.
Ja kun voima on tässä,
Sinä et muuta odottanutkaan,
Se on jees, sopivaa.

Mulla on ollut, pitkä, raskas päivä,
Läsnäoloa, ruuhkaa, tunteita,
Mietin voisitko hetken olla,
Muuta kuin lapsitähti, läsnä,
Tai hyräillä mukana, edes julmistua?
Vaikken lopultakaan usko,
Että vika on sinussa,
Ehkä se on tämä vuodenaika, ihmisen aika,
Kun emme ole oikein kultaa ja ulkona sataa vaan.

En oikein usko,
Että olet oikeassa paikassa, kaupungissa,
Sussa on katse ja kauneutta,
Mutta näillä kulmilla tarvitaan muuta,
Ja muuta täällä annetaan.

Minä olen katuja, tie ja kaupunki,
Enkä usko että muita teitä on,
Sade ei haittaa, se on kaupunkini sadetta,
Ei reilua eikä liioin suoraa,
Mutta vetistä ja vaikeaa,
Enkä voi muuta opettaa,
Mutta meidän kanssa näin menetellään,
Päätän sanoihin, katseeseen hellään,
En muuhun, muuta ei ole,
Kun on vain
Katuja, tie ja kaupunki.

Katuja, tie ja kaupunki 22.12.2008 & 28.5. 2011

Silloin kun luit

Silloin kuin luit,
Tunsi kiitoksen,
Mietin miten haluaisinkaan
Olla luonasi,
Voisin näyttää miten tämä
Yksinäisyys sulaa kuin jääpala
Näissä lämpimissä kourissa,
Eikä me tarvittaisi vaatteita
Kaiken tämä lämmön jakamiseen
Ja mä luulen.
Että sä tiedät
Kenen iholle kirjoitan.

Bilbao, Abusu (La Peña) 10.4.2011

Sanoit vuoret

Sanoit vuoret.
Keräsin tavaroita ja
Mietin miten Äiti pärjää,
Samalla kun en kai itse pärjännyt
Kaksisesti mietin Isää,
Kaikkia retkiä hänen kanssaan ja
Keräsin tavaroita.

Sanoit vuoret,
Olin tietysti valmis,
Hidas mutta halukas,
Touhukas mutta toivoton,
Kömpelö ja kannustava,
Sanoit vuoret ja
Katsoin että olin valmis
Ja kuten tiesit
Mikään rinne ei ollut
Minulle liikaa,
Ja katso: minä en väsynyt -
Luulen;
Juuri tätä on rakkaus
Pitkällä matkalla.

Bilbao, Abusu  (La Peña)( Nené, Nené) 10.04 .2011

Jokien vuosi

Yritin ylösnousemusta Ilomantsissa,

Unionin reunalla, idässä,

Hattuvaaran tsasounalla,

Sitten syvemmällä

Suolla ja korvessa.

Kesti 14 vuotta palata Verkkoputaan kämpälle, päästä sisälle,

Koitajoen kiemuroiden taakse,

Kamiinan lämpöön ja laverille,

Oman savottani taukotuvalle;

Tämä on autiomaa, rajavyöhyke.

Tämä on varmaan jokien vuosi,

Mietin,

Vaikka etsin lähdettä,

Kirkasta, selvää vettä,

Kaikki se virtaa,

Puhtaana tai tummana,

Virkistävän viileänä, ehkä sakeana.

Ja on virrannut, jää virtaamaan,

Jään tai sillan alla,

Omalla painollaan.

Tulin Lombardiasta,

Po-joen mailta, Padaniasta,

Peltomaiden sumuisista ajatuksista,

Brescian kosteilta kaduilta,

Sikäläisen alkukevään sylistä,

Mustavalkoisista kuvista, elokuvamaisemista,

Ja mietin minne hukkasin värssyni,

Tyhjiin pulloihin vai Isänmaan hillittömiin hankiin,

Katuja peittävään teräsjäähän vai sielua puristavan

Kauluspaidan rintataskuun,

Mihin hukkasin, kenen laskuun?

Katselin kanavia, riisipeltoa, vuoria

Tännekö sanat hukkuivat,

Vai Suomeen,

Painuneeseen silmäluomeen vai tyhjään näköön,

Vai jonnekin matkalle,

Juniin, lentokentille?

Jossain on autiomaa, rajavyöhyke.

Tämän täytyy olla jokien vuosi.

Matkaliput odottavat baskimaahan,

En edes uskalla vilkaista karttaa,

En vielä mieti, mikä ranta odottaa,

Mikä virta tai kenen sillat.

Siinä on maa kuin rajavyöhyke, jossain sielläkin on

Autiomaa.

Yritin ylösnousemusta,

Sielun siivousta.

Ehkä pääsiäisenä Varsovassa,

Kun koko maa on rajalla,

Ollaan kevään korvilla,

Siinä on joki,

On miettimistä.

Ehkä pitäisikin ajatella sadetta,

Ei lähdettä, ei vuoria,

Ei kiivetä vaan kohota,

Tiivistyä ja tanssia,

Olla pisara, sadetta,

Alkuvirta.

Stadi 24.-25.3.2011 Alkuvirta

Kahvien jälkeen pakkasimme

Kahvien jälkeen pakkasimme,

Teimme matkan matkan sisällä.

Metro, bussi, lentokentät, kantaminen

Kartat, hotelli,

Saippua, pesuaineen tuoksu,

Portaat, ovi,

Kadut, risteykset, kyltit,

Ranta, meri,

Sää,

Määränpää.

Nälkä, väsyneet jalat,

Etsintä, löytäminen,

Tilaus, tuijotus, ruokailu.

Rituaalit, maksaminen,

Yö, kadut,

Pieni sade.

Tuttu, vieras vuode,

Uni, herääminen,

Aamiainen.

Kahvien jälkeen, -

Pakkasimme.

26.3.2010 Marseille

Linnunpesä

Tiedän miten vähän olen kartalla,

Miten vähän etsimässä

Mutta puran pikkukaupungin

Kuin hedelmä kuoritaan.

Ja yritän olla ehjä, läsnä

Mutta olen desperado,

Ratsuton cowboy, karannut.

Tiedän,

Polku on kuljettu loppuun,

Tänne raiteet päättyvät, satu -

Matka ei lopu

Ja tunnen suussani miten loputtomasti

Kilometrien pölyä on nieltävä vielä,

Eikä kylmässä kevätpäivässä

Ole muuta mahdollisuutta

Kuin löytää jostain puusta

Linnunpesä.

25.2.2010 Firman kehityspäivät, luentosali, Naantali

Sanoja, kiveä

Pyramideista

En pysty kirjoittamaan,

En sanaakaan.

Ne ovat kiveä,

Sanoja vahvempaa.

15.11.2009 Giza, El-Nakheel, Egypt

Sinä särjit minut

Sinä särjit minut,

Egypti,

Ylitsevuotavalla elämälläsi

Ja faaraoiden pakkomielteellä kuolemaan.

Särjit minut

Maailman kauniimpien lasten ilolla,

Heidän naurullaan ja silmillään,

Ja sillä suruttomuudella

Millä me aikuiset olemme

Aina tämän maailman pilanneet
Ja tulemme aina pilaamaan.

Särjit minut

Kalamiehilläsi ja kissoillasi,

Taksikuskien tarinoilla

Ja niillä kertomuksilla

Jotka jäävät aina kertomatta

Ja niillä ihmisillä

Jotka jäävät kiven alle ja katuun.

Särjit minut,

Mutta nostit taas,

Ihmisten avulla,

Loputtomalla ystävällisyydellä -

Ja auringollasi

Joka viimein puhdistaa

Kaiken sen mitä

Me emme voi.

13.11.2009 Aleksandria, Päärautatieasema.

Aleksandriassa, väsyneenä

Aleksandriassa, väsyneenä,

Ajattelin että olisi parempi

Puhua menneistä ajoista,

Kuunnella liikenteen melua,

Torvien kaikua, soittoa,

Painaa mieleen ikuisen meren,

Aallot, pärskeet rantavalliin

Ja kissat kalamiesten jaloissa.

Silmissä viipyy kuitenkin kuvia

Autokorjaamoista, leipomoista,

Lian murtamista katukivistä,

Tummista silmistä ja kysyvistä katseista,

Köyhyydestä ja hiljaisuudesta,

Äänettömyydestä, joka on kaikkea melua vahvempaa,

Siitä elämästä,

Joka jatkuu aina,

Huomenna, tänään,

Nyt ja mennessä maailmassa,

Kun minä ja kaikki nämä muut

Jatkamme loputtomasti kuin muurahaiset

Kekomme kasaamista,

Kaiken pysyvän purkamista.

Ja siksi minä,

Aleksandriassa, väsyneenä

Puhuin menneistä ajoista

Ja nukahdin lopulta

Kun tuntui että kuulin

Meren, aallot.

12. - 13.11.2009 Aleksandria, Hotel Le Metropole & Päärautatieasema, Egypt.

Kolmen torakan tarina

Torakka Tok-Tok-Aten

Kyllästyi pikkuvessan pimeyteen,

Se oli raivostunut viemärin lemuun,

Tuuletuskuilun kusenhajuun ja tympeään yleistunnelmaan.

Se tahtoi, toden totta, valoon.

Sen pieni kaveri, Mehmet,

Kulki mukana, pikemminkin

Pyöri kaikkialla ja yhdeksän kertaa vielä,

Eikä nukkunut koskaan,

Eikä koskaan ollut hereillä -

No, ehkä syödessä ja bisnestä tehdessä.

Mehmet ei pysähtynyt -

Mehmet lähti tietysti mukaan.

Suurin porukasta, Sobek,

Oli ollut mestoilla ikuisuuden ja vähän päälle,

Sitä nyppi sähköjohtojen sihinä ja

Kytkimestä tulevat kipinät,

Saranoiden kitinä ja oven alta puskeva

Parfyymin, teen, vesipiipun ja mausteiden tuoksu.

Torakka Tok-Tok-Aten, johtajan elkein,

Taisteli kynnystä kohden,

Mehmet perässä kuin tanssiva varjo.

Lakaisusta syntynyt hiekkamyrsky

Kun iski vastaan,

Sobek katseli takaa, mietti:

"Annetaan valon, auringon olla tälläkin kertaa,

Pysytään täällä ja toivotaan parasta,

Ettei kukaan näitä loppuja

Vanhoja kiviä varasta."

Isolle miehelle, Laurille, kiitos inspiksestä.

9.11.2009 El-Nakheel, Giza, Egypt.

Mikä mies on

Minä näytän sinulle,

Mikä mies on.

Kymmenen kauppakassia käsissä

Minä kuljen väkijoukkojen halki

Vaikka kukaan mies ei täällä kulkisi ostosten kanssa

Minä sen teen,

Haljenneen kadun ja peltisen kuoleman välissä.

Minä otan kahdella sormella

Kaksitoista litraa vettä hyllyltä

Ja meillä vaimo maksaa,

Kun minä kannan.

Ja voit nähdä mikä mies on.

Minä näytän

Mikä mies on.

Pohjoiseen tapaan voin tulla kymmenen metriä

Naiseni perässä,

Potkia aavikon kiviä tyhmänä

Ja olla usein väärässä, myöntää sen.

Mutta kun on opetettu kulkemaan rinnalla,

Vaalimaan tasa-arvoa millä tahansa hinnalla.

Niin minä en toista silmääni sokaise

Vaan katson kaikkea myös naiseni katseella,

Samalta viivalta, yhdessä.

Sillä sitä,

On olla mies.

8.11.2009 El-Nakheel, Giza, Egypt.

Sinä sitten teit sen

Sinä sitten teit sen.

Miehen teon,

Työn,

Ratkaisun,

Päätöksen.

Sinä tasasit tilit,

Hänen, sen tyypin ja omasi.

Varmuuden vuoksi muutaman muun -

Tasasit tilit,

Sitten lakkautit pankin -

Ja laskemisen.

Ihan kaiken.

Valitsit tyhjyyden

Ja jokaisesta meistä tuntuu että epäonnistuit täysin aivan kaikessa.

Tämä on pimeä maa,

Ontto maa,

Valo kulkee sisältämme

Kaikille etusivuille, maille

Uutisiin ja puheisiin,

Maineeseen - kasvoihin - sieluun.

Lähtemättömän häpeän kautta juurrut maamme kudokseen,

Sen sielun syvimpiin kerroksiin, ytimiin,

Kaikkeen siihen mistä sisua puhkuen taistelemme irti -

Miehinä, ihmisinä, käsinä ja käsityksinä.

Silmittömän heikkouden, mieskunnon puutteen ja pelkuruuden

Nostat nimeesi

Ja kaikkiin jotka polkuasi seuraavat.

Tänään taivas palaa, liekehtii

Näissä peijaisissa menneet poltetaan

Ja leimallisesti sinä jäät menneeseen vuoteen, virheisiin.

Lumien sulettua pysyy vain syyttömien muisto,

Suru

Stadi 1.1.2010

Shakaalin hetki

Joskus kolmelta aamuyöllä

Koirat alkoivat haukkua.

Jossain naapurissa, parvekkeella tai katolla,

Ensimmäinen aloitti,

Pian kaveri vastasi, lisää liittyi

Ja haukkuivat kuin vain koirat voivat.

Niin että pian Giza raikui.

Liikenne ei lopu, mutta torvet olivat tauonneet,

Hetkeksi se hillitön törmäily, tööttäily.

Ja huutaminen, kaupankäynti,

Kolistaminen, kilistäminen ja kohtaukset.

Minareetit olivat hiljaa,

Ei sanaakaan koraanista,

Ei soittoa, laulua, ei lausuntaa,

Ei rukouskutsua, ei ostoa, rahastusta, myymistä.

Kissat olivat sopineet asiansa rappukäytävässä,

Ei raavintaa, ei rääkymistä,

Vuohet olivat väsyneitä katoilla ja jätemailla,

Kukolla oli kurkku kipeä tai kana kierroksessa.

Ei hetkeen moottorin huutoa, mopoja, vaunujen kitinää,

Vain normaali pauhu ja suhina.

Siinä shakaalin hetki,

Siihen koirat tarttuivat,

Osuivat ja haukkuivat

Ja kylän suurin kivikasa katsoi ja kaikui ääntä.

Mutta pian ihmiskunnan ylilento taas peitti kaiken ja

Viimein rukouskutsu

Upotti aamun

Rautaiseen,

Pehmeään meluun.

8.11.2009 El Nakheel, Giza. Egypt.

Puumies

Puumies,

Mitä ole tehnyt tälle maalle?

Mitä sen kädelle, kintaalle, -

Rakentanut tietysti,

Rakentanut kaksi taloa,

Parhaasta puusta, kivestä, kalliosta, -

Tehnyt tämän maan,

Lautakasasta,

Suorista nauloista

Omin käsin, paljain päin.

Autiomaahan huvilan,

Uuden, paremman kaupungin vahvan alun,

Raivaaja,

Edelläkävijä

Metsien, nurmien, järvien poika

Keskeltä olet aloittanut ja päässyt keskellä,

Korkeimman hongan oksille,

Suoran suomalaisen ikipuun latvaan,

Ylös ja kiinni kahvaan.

Puumies,

Kivimies.

Kansa sinua katsoo ihaillen,

Katsoo sinua ja verratonta joukkoasi,

Parhaitamme,

Kaikessa parastamme

Vaalit

Tarvitaan heti

Kaltaisiasi lisää.

Niin hoidatte meitä kuin

Suomalaista metsää,

Eikä kenenkään meistä tarvitse hävetä

Tätä maaperää,

Valtiota, kieltä tai arvojamme,

Ei sitä mitä on rakennettu 64 vuotta koko joukolla,

Ainutlaatuista kotia,

Maata,

Valtiota ja ihmistä.

Puumies,

Sinä ja tukkiporukkasi.

Nyt teidät tiedetään, tunnetaan syitä myöten.

Kyllähän metsä ymmärtää,

Että välillä kaikki pannaan sileäksi,

Laitetaan maata myöten ja rantoja pitkin,

Kaadetaan kaikki ja sammutetaan valot,

Sehän on metsän elämää,

Metsän ja Puumiehen yhteistä kieltä,

Tehdään vaan hyvää lautaa kaikesta,

Sitä riittää sitten listoihin

Ja tietysti listojen ulkopuolelle

Kerhoille ja kavereille,

Maakunnille kehittyville.

Ja johan me kaikki tiedämme,

Ketkä sitä tukea eniten tarvitsevat,

Esitaistelijat, ehdokkaat

Rivistöjemme parhaat,

Edestä johtajat,

Uhrautujat.

Kansa ei tukea tarvitse,

Pönkkä pois ja parempaan paikkaan,

Sopii siitä kellahtaa

Isänmaan kosteaan maahan,

Vaikka turvalleenhan sitä taidetaan mennä.

Mutta tämä maa on makeaa suussa,

Siinä on äidin rakkautta ja isän voimaa,

Siinä on sitä mistä joskus kasvettiin,

Jotain perin tuttua,

Muistumaa kaukaa lapsuudesta,

Kadonneesta ajasta, käsitteistä, kuten

Rehellisyydestä, vastuusta,

Kunnollisuudesta ja aitoudesta

Ja monesta muusta asiasta mistä kenelläkään

Ei Puumiehen maassa

Ole enää mitään selvää mielikuvaa.

Sopii siihen kellahtaa,

Isänmaan pehmeään maahan,

Todeta: "tästä sitä kasvaa kerran taas jotain"

Joskus,

Pitkän, lamaavan talven jälkeen kun

Tukkiporukka on poissa

Ja sen verran on versoa maassa

Että osaamme hämmästyä,

Kysyä

Mitä olemme tälle maalle antaneet tehdä.

Sanottavaa Suomesta 07.10.2009 Stadi